Vetoomus Trapesan puolesta

Trapesan toiminta uhkaa loppua resurssipulan takia. Trapesa on kuitenkin hyvin tärkeä paikka niille monille ihmisille, jotka ottavat osaa sen arkeen. Tämän vuoksi Filoksenia ry on ryhtynyt keräämään nimiä Trapesan puolesta ja aikoo vedota sen toiminnan kannalta vaikutusvaltaisiin tahoihin. Jos sinäkin olet yksi niistä, joka toivoo Trapesa-toimintakeskuksen jatkavan toimintaansa Espoon Kirkkojärvellä, lisää nimesi allekirjoittaneiden listaan kommentoimalla tätä blogikirjoitusta! Alla on kahden päivän aikana kerätyt listat allekirjoituksista, mutta nimiä kerääntyy kokoajan lisää!

Please sign this petitition for activity centre Trapesa to continue its work at Kirkkojärvi by writing your name to the comments!

————————————————————————————————

VETOOMUS TRAPESAN PUOLESTA

Me allekirjoittaneet osallistumme Trapesa-toimintakeskuksen elämään ja toivomme, että keskus voisi jatkossakin tarjota kohtaamispaikan sen suojissa kokoontuville ryhmille. Trapesaan on muodostunut naisten verkosto, joka edustaa eri kansallisuuksia, kieliä ja uskontoja ja joka tarjoaa tärkeää arjen tukea haastavissa elämäntilanteissa oleville perheille. Mukana on myös miehiä ja eri-ikäisiä lapsia. Trapesassa kokoontuu monia ryhmiä, jotka yhdistävät kantaväestöä ja eri maahanmuuttajaryhmiä, eri sukupolvia ja eri uskontoja. Toiminta ulottuu ruokakulttuurista suomenkielen opiskeluun ja arjessa pärjäämisen tukeen. Olisi surullista Kirkkojärven ja Espoon keskuksen asukkaiden kannalta menettää tämä kohtaamispaikka.

PETITION FOR TRAPESA

We who have signed this petition are those who take part in the life of activity centre Trapesa, and we hope it will continue to provide a meeting place for the groups it brings together. In Trapesa, there has been formed a network of women which represents different nationalities, languages and religions, and which provides important support for those families who live in challenging life situations. Also men an children of different ages participate. Lots of groups assemble in Trapesa, and those groups bring people together from the Finnish population and different immigrant groups, from different generations and different religions. The activities of Trapesa extend from food culture to learning Finnish and getting support for coping with everyday life. It would be sad for the people living in Kirkkojärvi and Espoon keskus to lose this meeting place.

ВОЗЗВАНИЕ

Мы, нижеподписавшиеся и  принимающие активное участие в деятельности  ТРАПЕЗЫ, просим продолжить работу действующего центра ТРАПЕЗА, который и в дальнейшем будет служить местом встречи для всех национальностей.

В ТРАПЕЗЕ образовались и действуют несколько женских групп, которые представляют собой разные национальности, вероисповедования и языковые группы, а также предлагают ежедневную поддержку семьям, находящихся в различных жизненных ситуациях.

ТРАПЕЗА также является местом встречи коренного населения с эмигрантами и беженцами.

Диапазон деятельности ТРАПЕЗЫ разнообразен -

от изучения финского языка до ознакомления с многонациональной гастрономической культурой , от организации и проведении различных мероприятий и встреч до оказании помощи в повседневной жизни.

Потеря действующего центра ТРАПЕЗА была бы очень печальна для всех жителей Центрального Эспоо и Кирккоярви.

Trapesa ja arvokas arki

Toimiston ikkunasta näkyy harmaa syyspäivä, keltaiset lehdet ajoväylällä ja vesilätäköitä. Ulkona oli tuulista ja koleaa, kun kävelin aamulla tänne toimintakeskus Trapesaan. Aivan kuten vuodenajat muuttuvat, muuttuu työharjoittelijan arki. Pian päättyy taas yksi kausi vuodessani, kun harjoitteluni Trapesassa loppuu parin päivän päästä. Kaksi kuukautta hujahti vieläkin nopeammin kuin olin ajatellut, mutta niinhän se yleensä meneekin; aika tuntuu kuluvan nopeammin silloin kun on mukavaa. Olen viihtynyt Trapesassa paremmin kuin hyvin; jos viimeiset opintoni eivät tällä hetkellä pakottaisi minua kokopäiväiseen opiskeluun, ja jos toimintakeskuksen puolesta siihen olisi mahdollisuus, jatkaisin mielelläni hommia Trapesassa!

Trapesa on mielestäni suunnattoman tärkeä paikka ja sen työntekijöillä merkittävä rooli keskuksen toiminnan ja siellä käyvien ihmisten kannalta. Vaikka vapaaehtoistyö järjestötoiminnassa on yhtälailla tärkeää ja arvostettavaa, on luotto joka päivä paikalla olevaan henkilökuntaan suuri ja toiminta sujuvaa, kun on ihmisiä, jotka pitävät kaikkia lankoja käsissään. Jo lyhyen ajan Trapesassa työskenneltyäni huomasin, kuinka sen konsepti todella toteuttaa tavoitteitaan ja kuinka tähän matalan kynnyksen ”avustuskeskukseen” paikallisten maahanmuuttajien on helppo tulla. On ihailtavaa katsella, kuinka nämä ihmiset luottavat Trapesan työntekijöihin, kuinka he avoimesti kertovat heille niin omista iloista kuin suruistaankin ja uskaltavat myös sanoa, etteivät aina ymmärrä tai osaa toimia suomalaisessa yhteiskunnassa. On myös ihailtavaa, kuinka kansalaisjärjestö, joka on kallistunut johonkin uskonnolliseen yhdyskuntaan on onnistunut luomaan toimintakeskuksen, jossa sen aktiivien uskonnolliset suuntautumiset ovat hyvin moninaiset.

Perehdyttyäni opinnoissani kulttuurienväliseen vuorovaikutukseen ja maahanmuuttajiin liittyviin teemoihin, olen huomannut, että oma idealismini maahanmuuttajien yhdenvertaisesta ja ennakkoluulottomasta kohtelusta sekä heidän mielekkäästä kotoutumisesta kumpuaa ainakin osittain omasta menneisyydestäni. Vasta näiden yliopisto-opintojen myötä olen ymmärtänyt, että paras ystävänihän on oikeastaan maahanmuuttaja, vaikka en häntä siksi ole koskaan ennen mieltänytkään. Olen viettänyt lapsuuttani myös toisenlaisen kulttuurin parissa, mutta silloin en ikinä pohtinut tai kantanut huolta siitä, että mitenköhän tämä perhe tai heidän maahanmuuttajaystävänsä kotoutuvat Suomeen. Nautin vain siitä, että heidän yhteisössään vallitsi myötätuntoinen, lämmin ja iloinen ilmapiiri, vaikka usein perinteet olivat minulle outoja ja olin ainoa joka ei ymmärtänyt kieltä jota puhuttiin. Kotoutuminen on vaikea sana, välillä mielestäni myös ärsyttävä ja väärä, varsinkin kun ajatellaan kulttuuria. Jos kotoutuminen tarkoittaa kielen oppimista ja työmarkkinoille sijoittumista, on se ehkä käyttökelpoinen, mutta mitä tarkoittaisi kulttuurinen kotoutuminen? Missä määrin maahanmuuttajilta voidaan pyytää tai jopa vaatia, että he omaksuvat suomalaisia tapoja tai perinteitä?

Mielestäni on tärkeää, että maahanmuuttaja kohdataan ihmisenä. Ihmisenä, jolla on oikeus olla juuri omanlaisensa ja joka on silti arvokas. Tämä pätee oikeastaan ihan keneen tahansa, mutta usein nimenomaan maahanmuuttajia kohdatessa heidän erilaisia elämäntapoja tai toimintaa joko kummaksutaan tai hyssytellään. Asioista saa ja pitääkin olla eri mieltä, mutta erimielisyyksistä pitäisi keskustella rakentavasti. Pitäisi pystyä asettautumaan toisen asemaan ja ymmärtää toisen lähtökohtia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että omista oikeuksista ja elämäntavoista pitäisi luopua. Tulisi pyrkiä oppimaan puolin ja toisin, mutta myös antamaan anteeksi. Trapesan arjessa nämä kaikki edellä mainitut toteutuvat, kun sen ovi on auki kaikille, ja ihmiset toivotetaan tervetulleiksi avoimeen olohuoneeseen kahville tai toimistoon työntekijöiden kanssa rupattelemaan nimenomaan ihan omina itseinään.

Minna Lietosaari

Ruusutarha ja Kirkkojärvi

Etelä-Ruotsissa sijaitsevan Malmön kaupungin lähiö Rosengård on kuulemma paikka, johon ambulanssit eivät mene ilman poliisisaattuetta. Tämä johtuu lehtitietojen mukaan siitä, että teini-ikäiset pojat kivittävät ja tuhoavat kaiken lähiöön tulevan, joka viittaa viranomaistoimintaan tai ylipäänsä ruotsalaiseen kulttuuriin. Ehkä Suomessa Helsingin Sanomia myöten kirjoitetut lehtien kuvaukset ovat liioiteltuja, mutta luultavasti kuitenkin suuntaa antavia siitä, millaiseksi elämä maahanmuuttajavaltaisessa lähiössä sosiaalisten ongelmien kasaantuessa voi muodostua. Työpaikkani Trapesa toimintakeskus sijaitsee keskellä lähiötä, jonka asukkaista kolmannes puhuu äidinkielenään jotakin muuta kuin suomea tai ruotsia. Erilaisten sosioekonomisten mittareiden mukaan lähiö on Espoon köyhimpiä. Ympäristö on silti rauhallinen ja vihreä, jopa viihtyisä. Ainoa näkyvä häiriötekijä ovat alueella asuvat suomalaistaustaiset henkilöt, jotka ovat sortuneet alkoholin liikakäyttäjiksi.

Uutiset Rosengårdista ovat saaneet minut miettimään asiaa, jota nimitän ”äitien käsistä karanneiksi” teinipojiksi. Ilmiö on totta myös täällä, tosin ainakaan toistaiseksi se ei näy katukuvassa kuten Ruotsissa.  Asian laajuudesta minulla ei ole käsitystä, mutta hätkähdyttävää on se, että se tapahtuu perheissä, joissa niin ei uskoisi käyvän. Tunnen nämä äidit, tiedän, että lapsia on kasvatettu kunnolla. Kantavina arvoina on pidetty rehellisyyttä ja toisten huomioon ottamista. Lapset ovat saaneet rakkautta ja rajoja, usein vieläpä kasvaa yhteisössä, jossa heillä on ollut ympärillään useita välittäviä aikuisia oman äidin lisäksi. Rahaa näissä perheissä ei ole ollut kovin paljon, mutta taitavan taloudenpidon vuoksi kuitenkin riittävästi arkisen perusturvallisuuden luomiseen. Vanhemmat eivät ole kokeneet itseään köyhiksi –onhan elämä Suomessa huomattavasti turvatumpaa kuin siellä, mistä he ovat tulleet.

Alaikäisen pahoinpitelytuomio on hätkähdyttävä asia perheessä, joka kotimaassaan on tunnettu lainkuuliaisena ja kunnioitettuna naapuruston jäsenenä. Samoin oman lapsen päihteiden käyttö, vetelehtiminen asemilla ja kauppakeskuksissa, tappeluihin osallistuminen, pummaaminen ja uhmakkaan haastava esiintyminen jengin jäsenenä julkisilla paikoilla, on järkyttänyt monen äidin mieltä. Miten näiden äitien suloisille, toivotuille ja hyvin hoidetuille pienille pojille kävi näin? Suomalaisten tutkimusten mukaan erityisesti yksinhuoltajaäitien poikalapset ovat tilastollisesti katsottuna paljon suuremmassa syrjäytymisvaarassa kuin ne pojat, jotka saavat kasvaa myös isän kanssa. Kokemukseni mukaisesti näiden poikien syrjäytymistä voi selittää isien poissaololla yhtä lailla kuin suomalaistaustaistenkin poikalasten syrjäytymistä. Maahanmuuttajataustaisuus ei siis tämänkään ilmiön kohdalla välttämättä ole tyhjentävin selitysmalli. Tässäkin asiassa, kuten monessa muussakin sosiaaliseen elämään ja syrjäytymiseen liittyvässä kysymyksessä, ei välttämättä tarvita poikkeavaa selitysmallia silloin, kun tarkasteltava ilmiö koskee maahanmuuttajataustaisia ihmisiä. Isien osallisuuden puuttuminen perhe-elämästä saattaa vaikuttaa maahanmuuttajataustaisissa perheissä poikien elämään samansuuntaisesti kuin mitä yleisestikin on havaittu asiaa tutkittaessa. Mitenköhän on Rosengårdissa?

JÄRVIUINTIA JA MUITA KESÄHUVEJA

Toimintakeskus Trapesa järjesti kesäleirin Ilomantsin Hattuvaarassa. Matkalla mukana oli bussilastillinen maahanmuuttajataustaisia perheitä, äitejä, lapsia, tätejä ja mummo sekä muutama kullanarvoinen vapaaehtoinen auttamassa järjestelyjen sujumisessa.

Bussimatkat sinne ja takaisin kestettiin urheasti, kun tiedossa oli mahdollisuus irrottautua kotikulmilta ja nähdä suomalaista maaseutua. Taloudellisten resurssien niukkuuden vuoksi on pakko mennä kauas pääkaupunkiseudulta, jos haluaa järjestää kesäleirin kohtuullisin kustannuksin. Syrjäseudulta saa vielä vuokrattua koulun edulliseen hintaan muutamaksi yöksi, ystävällinen urheiluseura lainaa patjat maksutta ja ruokailutkin järjestyivät osin omatoimisesti ja paikallisten avulla. Suomen itäisin kylä, Hattuvaara, sopi hyvin joukollemme, jonka taustat ovat Irakissa, Kurdistanissa, Marokossa, Somaliassa, Etiopiassa ja Venäjällä. Toki mukana oli ihan supisuomalainenkin Hattuvaaran leirille osallistuva perhe.

Kaikkein yllättävintä koko neljä vuorokautta kestäneessä leirissä oli se, miten uutta kaikki osallistujille oli. Monet eivät Suomessa ollessaan olleet koskaan käyneet maaseudulla pienessä kylässä. Mukana oli monta nyt kouluikäistä, Suomessa syntynyttä lasta, jotka eivät olleet aikaisemmin uineet järvivedessä. Ensi kastautuminen tapahtui Hattuvaaran uimarannalla ja riemua riitti, vaikka vesi olikin kylmää! Suurkaupunki Bagdadista kotoisin olevat äidit eivät lapsineen aluksi uskaltaneet kävellä vanhalla Hattuvaaran kyläraitilla, koska pelkäsivät karhuja. Joukko eri-ikäisiä naisia kutsuttiin kylään erääseen taloon, monta vuotta täällä asuttuaan he vierailivat ensimmäistä kertaa jonkun kotona omakotitalossa. Eksotiikkaa riitti, talon isännän aikoinaan ampuman hirven pää olohuoneen seinällä sai arvoisensa huomion. Yleistä kiinnostusta herätti myös se, kun havaittiin, että maalla ihmiset tekevät paljon asioita itse, kuten keräävät luonnon antimia ja valmistavat käsitöitä sekä lämmittävät puilla. Monille se toi mieleen muistoja kotimaasta.

Leirillä vietimme aikaa yhdessä Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan järjestämän perheleirin kanssa. Suuren joukkion ruokailut ja siirtymiset paikasta toiseen sujuivat yllättävän hyvin, Ilomantsin Parppeinvaaralle sammuneen bussinkin tilalle saimme uuden ihan pienen odottelun jälkeen. Ortodoksien perheleirin ja pääosin muslimeista koostuvan joukkomme yhdistäminen synnytti mielenkiintoisen mahdollisuuden tutustua toistemme perinteisiin. Hattuvaaran tsasounan praasniekka-juhlassa illalla muslimipojat esittivät omaan uskonnolliseen perinteeseensä liittyvän laulun. Siellä missä ihmiset kohtaavat toisensa luontevasti, kohtaavat myös erilaiset uskonnolliset ja kulttuurilliset traditiot kaikkia osallisia rikastuttavalla tavalla. Erityisen hyvänä välittäjänä meillä oli Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra isä Ioannis Lampropoulos, jonka valmistamat kreikkalaiset perunat illanvietossamme ylittivät suosiossa jopa Trapesan naisten ensiluokkaiset dolma-kääryleet.

Olosuhteet patjamajoituksessa pienten lasten kanssa olivat vaatimattomat, mutta kokemus valoisista kesäöistä auttoi jaksamaan pientä arjen vaivalloisuutta. Kukaan ei valittanut, vaikka naapuriperheen pienokainen ehkä vähän unta häiritsikin. Päivällä sitten sopivan tilaisuuden tullen vahinko otettiin takaisin bussin penkissä matkalla kanteleen soittoa kuuntelemaan tai museoreissulla. Parhaimpana antina pidettiin paikallisten kohtaamista, kosketuksen saamista ihmisiin, joilla on juuret. Ilomantsin Hattuvaarassa se on helppoa, ihmisten lämpöisyys, avoimuus ja ennakkoluulottomuus on jotain, jota me kaikki maalta tulleet suomalaiset voisimme kesämökkilomiltamme sukujemme vanhoilta kotikulmilta ottaa mukaan kaupunkiin, kun syksy taas koittaa.

Minna Anttonen

På klosterresa i Rumänien

Hristos a înviat – Adevârat a înviat! Rumänskan är inte så svår för den som kan lite latin eller franska eller italienska. Den traditionella påskhälsningen var det lätt att lära sig och den kom ofta till användning då 20 finländska pilgrimer åkte till Rumänien på Filoksenias pilgrims- och kulturresa i början av maj.

Vi var en brokig skara från södra Finland, från Kotka i öster till Pargas i väster: sex tonåringar och fem pensionärer, femton ortodoxa och fem lutheraner. Som resepräst fungerade Fader Heikki Huttunen och som reseledare Simona Savin-Gardberg. I Rumänien hade vi förmånen att ha Katerina Sandu som lokal guide och allt-i-allo under hela veckan. Då också kantor Antti Narmala var med på resan klingade sångerna kraftfullt vid måltider och kyrkbesök.

Och kyrkbesök blev det många. Redan i Bukarest hann vi, trots knapp tidtabell, besöka både Stavropoleos nunnekloster och det rumänska patriarkatet med katedralen. Patriarkatsätet är ett uttyck för den rumänska kyrkans seger över den ateistiska regimen. Det magnifika palatset tillhör sedan 1997 patriarkatet, men var under kommunisttiden säte för nationalförsamlingen (parlamentet). Vår guide pekade på dörrarna till makarna Ceaşescus tidigare arbetsrum. Under deras jätteprojekt att bygga om huvudstaden jämnades över 20 kyrkor med marken. Men idag är Ceaşescu en mardröm från det förflutna, medan kyrkan är stark och livskraftig.

Den livskraften mötte vi på många håll. I Rumänien byggs det idag många nya kyrkor och kloster. Och det är fråga om stora och ståtliga byggnader. Vi besökte bl.a. Cămărzani-klostret, där hundra nunnor till stor del med eget arbete sedan 1990-talet har byggt ett vackert kloster med kyrka, museum, trapesa, bostäder för nunnorna och andra utrymmen. När syster Eufronia bjöd oss på kaffe med tilltugg förblev hon själv stående. Hon förklarade att hon ville stå såsom Sara i Mamre (1 Mos. 18) för man vet aldrig om man har fått änglar till gäster.

I staden Iaşi deltog vi i liturgin i St. Nicolae-kyrkan och träffade Moder Siluana, som ifjol besökte Finland. Hon är berömd i Rumänien för de svar hon ger på människors frågor om kristen tro och liv. Flera böcker med hennes svar på olika frågor har utgetts. I Iaşi finns den heliga Paraskevas reliker. Hon var en asket som levde på 1000-talet i nuvarande Turkiet. Hennes kropp har bevarats och anses vara undergörande. På hennes festdag den 14 oktober brukar inte mindre än en och en halv miljon mänskor samlas. I en stad som inte har mer än 400.000 invånare.

Efter Iaşi gjorde vi en tur i det klostertäta Bucovina. I Vatra Dornei körde vi nära midnatt en god stund längs en ytterst enkel och gropig sandväg. Vi trodde vi skulle hamna i rena ödemarken, men kom fram till ett nybyggt oerhört vackert kloster, som satsar på att ta emot gäster. I bergsbyn Durau blev vi väl omhändertagna av nunnorna i klostret och gjorde en heldagsvandring till munkklostret Ceahlâu, som ligger på 1.750 meters höjd. Vandringen var tidvis påfrestande, men utsikten var magnifik.

Den ortodoxa kyrkan i Rumänien är det helt dominerande kyrkosamfundet. 87 % av landets befolkning tillhör denna kyrka. I Transsylvanien är situationen delvis annorlunda. Här finns en stor, huvudsakligen reformert ungersktalande befolkning. Den i tiden stora tyska minoriteten, som var starkt luthersk, minskade däremot drastiskt under kommunisttiden då Västtyskland betalade för att Rumänientyskar kunde flytta till väst. I den vackra staden Sibiu, på tyska Hermannstadt, besökte vi både den katolska, lutherska och ortodoxa katedralen. I den lutherska katedralen sjöng vi Härlig är jorden i stället för den vanliga Kristus är uppstånden från de döda.

I Sibiu träffade vi också Fader Savu, som förutom församlingspräst i byn Ocna Sibiulei också är förman för områdets ortodoxa präster. Han visade sig vara inte bara en sympatisk person och gästfri värd utan också en sann ekumen med ett stort förtroende bland och gott samarbete med katoliker och protestanter. Hans far satt under kommunisttiden 14 år i fängelse. Igen en påminnelse om hur trängd kyrkan i Rumänien har varit för inte så länge sedan.

För de allra flesta av oss var det första besöket i Rumänien. Jag tror att vi alla fick mersmak. Rumänien är ett vackert land med gästfria mänskor och en stark och levande ortodox kyrka.

Svante Lundgren

Harjoittelijan blogi

Olen teologian ylioppilas ja suoritan opintoihini kuuluvaa harjoittelua toimintakeskus Trapesassa. Tutustun keskuksen toimintaan kahden kuukauden ajan. Kaksi kuukautta on lyhyt aika joka kuluu nopeasti; erityisesti silloin kun koko ajan on tarjolla uutta opittavaa ja mielenkiintoisia tehtäviä. Hakeuduin harjoitteluun Trapesaan, koska olen kiinnostunut sekä maahanmuuttajien sopeutumisesta suomeen että järjestöjen toiminnasta. Järjestötyön kentästä voisi jopa löytyä se tulevaisuuden ”unelmien työpaikka”. Näiden kolmen viikon kokemusteni perusteella järjestötyö on suurin piirtein sitä mitä ajattelinkin sen olevan. Järjestötyöntekijän jokainen työpäivä on erilainen ja työssä joutuu tekemään monenlaisia asioita.
Näiden muutaman viikon aikana on herännyt myös monenlaisia, osin ristiriitaisiakin ajatuksia maahanmuuttajuudesta ja suomalaisesta yhteiskunnasta. Olen rahoittanut opiskeluani työskentelemällä alalla, jossa suuri osa työntekijöistä on maahanmuuttajia. Työyhteisömme on koko ajan ollut monikulttuurinen. Olen seurannut monen maahanmuuttajan huimaa kielitaidon kehitystä. Työskentely suomenkielisessä ympäristössä on auttanut näitä henkilöitä sekä kielen oppimisessa että sopeutumisessa yhteiskuntaan.
Harjoitteluni aikana Trapesassa olen tavannut maahanmuuttajia, joiden suomenkielen taito on vielä hyvin heikko. Monet heistä ovat kotimaassaan korkeasti koulutettuja ja he puhuvat sujuvaa englantia. Töiden löytäminen on kuitenkin melko mahdotonta, koska he eivät osaa suomea tarpeeksi hyvin tai eivät juuri lainkaan. Kielikurssit ovat välttämättömiä, mutta nekin kaipaisivat tuekseen kielen aktiivista harjoittelua käytännön tilanteissa esimerkiksi työelämässä. Monilla työpaikoilla englannilla pärjäisi aivan mainiosti, kielen voi vaihtaa suomeksi kielitaidon karttuessa. Kielikursseilla opittu valuu täysin hukkaan kun kielen käyttämiseen ei tarjoudukaan mielekkäitä tilanteita. Lisäksi työttömät, yhteiskunnan tarjoamien tukien varassa elävät maahanmuuttajat hukkuvat tukien viidakkoon, josta ei aina selviä edes suomea äidinkielenään puhuva. Heikolla suomenkielen taidolla jo tukihakemusten täyttäminen on usein mahdotonta.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa korostetaan usein sitä, että maahanmuuttajat pitäisi saada töihin mahdollisimman nopeasti. Olen aikaisemmin ajatellut, että myös maahanmuuttajien kohdalla kielen oppiminen ja töiden saaminen olisi heistä itsestään kiinni. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että asia ei olekaan aivan niin yksinkertainen. Oma toimeliaisuus ja yrittäminen eivät aina riitä, kun vastassa ovat yhteiskunnan jäykkä tukipolitiikka ja työnantajien ennakkoluulot.
Tiina Kakkinen

joulun juhlinta

Suomessa on tapana paheksua joulun materialismia. Yksien mielestä joulun kristillinen sisältö edellyttää sitä, että juhlinnan tulee olla vailla koreutta, toisien mielestä taas maapallon rajalliset ekologiset resurssit eivät kestä yhtään ylimääräistä kilowattituntia jouluvaloja tai kaunista turhuutta ystävän ilahduttamiseksi. Yleisessä keskustelussa kauppojen lokakuun lopussa avaamia jouluosastoja täytyy ehdottomasti syyttää joulun liian varhaisesta ryöstöviljelystä. Lahjoja ei saa antaa liikaa, korkeintaan jotain pientä –ja vain lapsille. Jouluna ei missään nimessä pidä ylensyödä, vaan vahtia tarkkaan pöydän energiatasetta ja rynnätä viimeistään jouluaamuna kuntosalille. Ylipäänsä kaikkea ylenpalttista tulee välttää, joulun pitää olla melkein kuin arkea. Kun töihin ei pääse suorittamaan, niin sitten kunnon ihmiset tekevät vähintään kymmenen kilometrin sauvakävelylenkkejä pakollisina vapaapäivinä.

Mitä jouluun tulee, en ole koskaan kuulunut ankeilijoiden joukkoon. Jouluvalot kaupoissa ilahduttavat minua pimeän, loputtomasti jatkuvan syksyn valaisijoina. Kiiltävät koristeet kertaavat ihanasti valojen heijastusta, pipareiden sekä muiden herkkujen tuoksu kaupoissa virittää odottamaan juhlaa. Tykkään kierrellä jouluosastoilla tunnelmoimassa ja ihailemassa somistajien hienoa työtä. Pitkin syksyä keräilen läheisilleni joululahjoja parjatuista kauppakeskuksista. Yritän löytää kaikille jotakin, josta he oikeasti ilahtuvat. Päälle hörppäsen joulun tuoksuiset maustekahvit ja katselen ihmisvilinää. En ahdistu jouluun valmistautumisesta, se on yksi suosikkivuodenaikani. Laitan myös ruokaa, kaikkia perinteisiä ja uusiakin herkkuja perheelleni ja ystävilleni.

Juhlan tunnelmaan valmistautumisessa olen saanut jakaa odotuksen ja laittamisen iloa työssäni maahanmuuttajien parissa. Vaikka suurin osa heistä ei jaa kanssani joulun kristillistä sanomaa, on käsitykseni juhlan luonteesta yhteneväinen heidän kanssaan. Juhla on jotakin perustavalla tavalla arjesta poikkeavaa. Silloin tuhlataan, jopa vaikka siihen ei olisi varaa. Juhlaan kuuluu yhteen kokoontuminen, kaikista hyvistä asioista nauttiminen ja rentoutuminen rakkaiden parissa. Myös niiden mukaan ottaminen, joilla ei jostain syystä ole mahdollisuutta tehdä juhlaa itselleen, kuuluu asiaan. Juhla valmistetaan ylenpalttisesti ja runsaasti, jotta on, mistä jakaa.

Olen saanut läheltä seurata muslimien Id-juhlan valmistelua muutamia kertoja. Siinä on monia samoja elementtejä kuin kotoiseen jouluumme valmistautumisessa. Tuntemani muslimit ovat hartaita uskovaisia, mutta en ole huomannut sellaista asennetta, että maallisen hyvän, ruuan ja uusien vaatteiden ja lahjojen sekä rahan jakaminen läheisten kesken jotenkin vähentäisi juhlan kunniallisuutta tai vesittäisi sen uskonnollista sanomaa.

Toivotan kaikille Trapesan asiakkaille, aktiiveille, vapaaehtoisille ja tukijoille hyvää uutta vuotta 2009, onnea ja menestystä sekä onnistuneita juhlia!

Minna Anttonen

Maahanmuuttaja tilastoissa

Sain viime viikolla osallistua Hanasaaren kulttuurikeskuksessa mielenkiintoiseen seminaariin, jossa pohdittiin yhteiskunnallisia kysymyksiä otsikolla “Suomi ja Ruotsi globaalissa muuttoliikkeessä”. Aamupäivän aikana Ruotsin tulevaisuuden tutkimuksen instituutin johtaja Joakim Palme ja nykyisin tuottajana toimiva, maahanmuuttoministerin entinen neuvonantaja Ozan Sunar keskustelivat aiheen tiimoilta. Keskustelussa käytiin läpi Ruotsin maahanmuuttopolitiikkaa kautta aikojen. Erityisesti minua kiinnosti se, mitä puhuttiin maahanmuuttajien tilastoimisesta eri perustein yhteiskunnallisen ja sosiaalipoliittisen tutkimuksen varjolla.

Oli herkullista, että aamupäivän aikana erityisesti tuottaja Ozan Sunar voimakkaasti kritisoi sitä valtavaa tilastoarsenaalia, jota Ruotsissa on viime vuosikymmenien aikana maahanmuuttajuuden ympärillä tuotettu. Iltapäivällä saimme sitten muiden esiintyjien joukossa kuulla suomalaista tutkijaa, joka esitteli laajan tilastokoosteen maahanmuuttajataustaisesta työvoimasta Suomessa. Olen erilaisissa seminaareissa ja kehittämistyöryhmissä huomannut, että Suomi elää nyt sitä vaihetta, joka alkaa Ruotsissa olla ohitse. Meillä tuntuu irtoavan melko hyvin varoja tutkimukseen, kunhan tutkimusaiheena on maahanmuuttajuus jossakin muodossaan.

Ruotsissa saadun kokemuksen perusteella Ozan Sunar sanoi painokkaasti ääneen sen, mitä olen usein erilaisia maahanmuuttajuuteen kohdistuneita tutkimuksia tai hankkeita Suomessa seuranneena miettinyt. Monen tutkimuksen kohdalla olen kysynyt: Millä tavalla maahanmuuttajuus itse asiassa on tässä tilastollisessa otoksessa selittävä, erottava tai merkittävä tekijä. Sunarin sanoin: “Miten pitkälle verta ja etnisyyttä voidaan pitää selittävänä tekijänä erilaisissa yhteiskunnallisissa ilmiöissä?”

Jaksan huomauttaa, nyt Sunariin tukeutuen: Usein maahanmuuttajuuteen pysähtyminen aiheuttaa sen, että asioiden oikeat syyt jäävät näkemättä. Esimerkiksi köyhyys, työttömyys, fyysiset ja psyykkiset sairaudet, oppimisvaikeudet, heikot arkielämästä selviytymisen taidot tai yksilöiden taloudellinen riippuvaisuus suvusta ja perheestä aiheuttavat yhteiskunnasta syrjäytymistä tai sen uhkaa aivan riippumatta siitä, mikä yksilön etninen tausta on. Nämä erilaiset syrjäytymistä vahvistavat tekijät ovat myös keskenään riippuvaisia. Kaikkien osallisuutta tahtova yhteiskunta ei eri luokitteluissa hyödy siitä, että etnisyys ja veri otetaan luokittelun perusteeksi. Ne eivät ole syitä, joihin kaikkien kansalaisten yhdenvertaisuutta luovalla poliittisella päätöksenteolla voi puuttua.

Minna Anttonen

maahanmuuttaja ja media

Maahanmuuttaja median käyttäjänä on herättänyt tutkijoiden mielenkiinnon. Tampereen yliopiston Tiedotusopin laitos tekee aiheesta laajaa tutkimusta, jonka ensimmäinen raportti ilmestyi tällä viikolla. Raportti kartoittaa maahanmuuttajien tapaa käyttää eri medioita Suomessa. Trapesan asiakkailla oli mahdollisuus osallistua tähän tutkimukseen. Raportin tekijät ovat huomanneet, että Suomessa on paljon maahanmuuttajia, jotka eivät seuraa suomalaista mediaa, vaan ainoastaan entisen kotimaansa ja kulttuurialueensa tiedotusvälineitä. Ilmeinen syy tähän on heikko kielitaito, mutta myös muita syitä on tullut esiin. Joidenkin kiinnostuksen kohde on entisen kotimaan elämä ja sinne jääneiden läheisten pärjääminen, uuden kotimaan tapahtumat eivät kulttuurillisista tai uskonnollisista syistä tunnu läheisiltä eikä niitä siksi seurata.

 

Tutkimusraportin antama kuva siitä, miten intensiivisesti maahanmuuttajataustaiset ihmiset ovat kiinnostuneita uuden kotimaansa tapahtumista on positiivisempi kuin se näkymä, jonka olen oman työni kautta saanut. Suomessa on paljon maahanmuuttajia, jotka seuraavat myös suomalaista mediaa ja eräs keskeinen tutkimustulos onkin, että maahanmuuttajat elävät sekä ”siellä” että ”täällä”. He seuraavat sekä entisen että nykyisen kotimaansa tapahtumia. He ovat tässä taitavia ja kriittisiä, koska pystyvät seuraamaan monipuolista uutistarjontaa ja voivat siten suhteuttaa median välittämiä tietoja toisiinsa.

 

Tutkimukseen tutustumisen jälkeen tulikin mieleeni, että maahanmuuttaja ei taida juuri erota muista median käyttäjistä. Jos tutkitaan suomalaisten median käyttämistä, saadaan luultavimmin tulos, että mitä suuremmat tulot ja parempi koulutus, sen aktiivisemmin maailmaa seurataan ja ollaan kiinnostuneita yhteiskunnan tapahtumista. Mikäli eletään koko ajan taloudellisella minimitasolla ja kamppaillaan perustoimeen tuloon liittyvien asioiden kanssa, ei laajempaan kiinnostukseen yhteiskuntaa kohtaan silloin riitä voimavaroja.

 

Tutkimusraportin julkistamisseminaarin jälkeen ajattelin samaa kuin usein vastaavien maahanmuuttajuutta eri tavoin käsitelleiden asiantuntijakokousten tai –paneelien jälkeen. Onko ylipäänsä mielekästä tutkia maahanmuuttajia erillisryhmänä? Näyttää siltä, että elämää määrittävät ehdot, niistä keskeisimpänä tulojen riittävyys, luovat edellytykset sille, miten monipuolisesti median tarjontaa on mahdollista käyttää ja miten kiinnostusta riittää sen jälkeen, kun jokapäiväinen leipä on turvattu. Tässä suhteessa maahanmuuttajalla tai ns. kantasuomalaisella ei ole eroa.

TYÖHAASTATTELU JA KULTTUURIEROT

Helsingin Diakonissalaitoksen Tempo-työmessuilla oli tarjolla töitä maahanmuuttajille niiltä aloilta, jotka erityisesti työvoimapulasta kärsivät. Maahanmuuttajan työllistymiskynnys on korkea. Kielitaitoa tarvitaan usein enemmän, kuin mitä varsinaiset työtehtävät edellyttävät. Jopa siivoustöissäkin tai keittiön aputöissä saatetaan käyttää sähköpostia töiden jakamisessa ja työntekijöiden tarkemmassa ohjeistamisessa. Organisaatiot ovat tuloskunnossa, väliportaan esimiehiä pystytään korvaamaan nykyaikaisella tekniikalla. Voi olla, että työnantajat joutuvat muuttamaan käytäntöjään, koska hyvin suomea taitavaa henkilöstöä, joka itseohjautuvasti ottaa työmääräykset sähköpostitse, ei tunnu riittävän joka paikkaan.

 

Suomessa työhaastattelut useimmiten ovat todellisia kilpailutilanteita, joissa työnantaja pyrkii löytämään avoinna olevaan työpaikkaan parhaiten sopivan henkilön. Ne eivät ole tapaamisia, jotka automaattisesti johtavat työsopimuksen syntymiseen työnantajan ja työntekijän välillä. Suurin osa tapahtumassa mukana olleista maahanmuuttajista oli lähtöisin kulttuureista, joissa työ ”saadaan” joltakin sukulaisuuden, tuttavuuden tai muun syyn takia. Amerikkalais-suomalainen –asenne, johon kuuluu se, että työhaastattelussa työnhakija vakuuttaa työnantajan omasta hyödyllisyydestään haettavissa olevan tehtävän kannalta, ei kuulu kulttuuriin läheskään kaikkialla maailmassa.

 

Suomalaisessa työhaastattelutilanteessa pärjääminen vaatii asennemuutosta patriarkkaalisemmasta työkulttuurista tulevalta. Työnantajalle ei Suomessa työhaastattelussa pidä välittää kiitollisuutta eikä riippuvuutta, vaan työkykyä ja ahkeruutta. Vaikka tiedon tasolla nämä asiat saataisiin selviksi, on pitkä matka siihen, että ne siirtyvät osaksi kehon kieltä ja eleitä, joilla työhaastattelutilanteissa on suuri merkitys. Jos kehon kieli kertoo alistumisesta, kunnioituksesta ja riippuvuudesta, niin silloin sanallisen ja sanattoman viestin ristiriita voi aiheuttaa sen, että työpaikka ei irtoa. Viestintä on kulttuurisidonnaista ja on vaikeaa tulla ymmärretyksi, jos lähtöoletukset eri kulttuurien syvärakenteissa poikkeavat toisistaan suuresti. Tunnollinen ja ahkera työnhakija voi jäädä vaille työtä, koska silmiin katsominen, tiukka kädenpuristus ja tasavertainen olemus työnantajan kanssa, eivät siellä, mistä hän on lähtöisin, kerta kaikkiaan ole asiallista käytöstä pomoa kohtaan.

 

Minna Anttonen