Trapesa ja arvokas arki

Toimiston ikkunasta näkyy harmaa syyspäivä, keltaiset lehdet ajoväylällä ja vesilätäköitä. Ulkona oli tuulista ja koleaa, kun kävelin aamulla tänne toimintakeskus Trapesaan. Aivan kuten vuodenajat muuttuvat, muuttuu työharjoittelijan arki. Pian päättyy taas yksi kausi vuodessani, kun harjoitteluni Trapesassa loppuu parin päivän päästä. Kaksi kuukautta hujahti vieläkin nopeammin kuin olin ajatellut, mutta niinhän se yleensä meneekin; aika tuntuu kuluvan nopeammin silloin kun on mukavaa. Olen viihtynyt Trapesassa paremmin kuin hyvin; jos viimeiset opintoni eivät tällä hetkellä pakottaisi minua kokopäiväiseen opiskeluun, ja jos toimintakeskuksen puolesta siihen olisi mahdollisuus, jatkaisin mielelläni hommia Trapesassa!

Trapesa on mielestäni suunnattoman tärkeä paikka ja sen työntekijöillä merkittävä rooli keskuksen toiminnan ja siellä käyvien ihmisten kannalta. Vaikka vapaaehtoistyö järjestötoiminnassa on yhtälailla tärkeää ja arvostettavaa, on luotto joka päivä paikalla olevaan henkilökuntaan suuri ja toiminta sujuvaa, kun on ihmisiä, jotka pitävät kaikkia lankoja käsissään. Jo lyhyen ajan Trapesassa työskenneltyäni huomasin, kuinka sen konsepti todella toteuttaa tavoitteitaan ja kuinka tähän matalan kynnyksen ”avustuskeskukseen” paikallisten maahanmuuttajien on helppo tulla. On ihailtavaa katsella, kuinka nämä ihmiset luottavat Trapesan työntekijöihin, kuinka he avoimesti kertovat heille niin omista iloista kuin suruistaankin ja uskaltavat myös sanoa, etteivät aina ymmärrä tai osaa toimia suomalaisessa yhteiskunnassa. On myös ihailtavaa, kuinka kansalaisjärjestö, joka on kallistunut johonkin uskonnolliseen yhdyskuntaan on onnistunut luomaan toimintakeskuksen, jossa sen aktiivien uskonnolliset suuntautumiset ovat hyvin moninaiset.

Perehdyttyäni opinnoissani kulttuurienväliseen vuorovaikutukseen ja maahanmuuttajiin liittyviin teemoihin, olen huomannut, että oma idealismini maahanmuuttajien yhdenvertaisesta ja ennakkoluulottomasta kohtelusta sekä heidän mielekkäästä kotoutumisesta kumpuaa ainakin osittain omasta menneisyydestäni. Vasta näiden yliopisto-opintojen myötä olen ymmärtänyt, että paras ystävänihän on oikeastaan maahanmuuttaja, vaikka en häntä siksi ole koskaan ennen mieltänytkään. Olen viettänyt lapsuuttani myös toisenlaisen kulttuurin parissa, mutta silloin en ikinä pohtinut tai kantanut huolta siitä, että mitenköhän tämä perhe tai heidän maahanmuuttajaystävänsä kotoutuvat Suomeen. Nautin vain siitä, että heidän yhteisössään vallitsi myötätuntoinen, lämmin ja iloinen ilmapiiri, vaikka usein perinteet olivat minulle outoja ja olin ainoa joka ei ymmärtänyt kieltä jota puhuttiin. Kotoutuminen on vaikea sana, välillä mielestäni myös ärsyttävä ja väärä, varsinkin kun ajatellaan kulttuuria. Jos kotoutuminen tarkoittaa kielen oppimista ja työmarkkinoille sijoittumista, on se ehkä käyttökelpoinen, mutta mitä tarkoittaisi kulttuurinen kotoutuminen? Missä määrin maahanmuuttajilta voidaan pyytää tai jopa vaatia, että he omaksuvat suomalaisia tapoja tai perinteitä?

Mielestäni on tärkeää, että maahanmuuttaja kohdataan ihmisenä. Ihmisenä, jolla on oikeus olla juuri omanlaisensa ja joka on silti arvokas. Tämä pätee oikeastaan ihan keneen tahansa, mutta usein nimenomaan maahanmuuttajia kohdatessa heidän erilaisia elämäntapoja tai toimintaa joko kummaksutaan tai hyssytellään. Asioista saa ja pitääkin olla eri mieltä, mutta erimielisyyksistä pitäisi keskustella rakentavasti. Pitäisi pystyä asettautumaan toisen asemaan ja ymmärtää toisen lähtökohtia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että omista oikeuksista ja elämäntavoista pitäisi luopua. Tulisi pyrkiä oppimaan puolin ja toisin, mutta myös antamaan anteeksi. Trapesan arjessa nämä kaikki edellä mainitut toteutuvat, kun sen ovi on auki kaikille, ja ihmiset toivotetaan tervetulleiksi avoimeen olohuoneeseen kahville tai toimistoon työntekijöiden kanssa rupattelemaan nimenomaan ihan omina itseinään.

Minna Lietosaari